Mneme

As I wrote earlier, our summer cottage burned down in July as a result of a massive thunderstorm. In my opinion it was nothing more or nothing less than the best place in the world (probably alongside Braemar).  Everything save a few stones, a gas stove and a sauna stove was gone. For decades the cottage had been the dearest summer retreat for my family and some of my best memories are from there. Forty-five years of perfection, that’s what it was.

I don’t easily become attached to material things but significant places tend to be very important to me – I find it both strange and wonderful to stand on a certain spot and recall being at the very same place precisely one year ago. An experience like that gives time a completely new perspective; it includes both permanence and change, both time and timelessness. It is to see something that is the same and yet different but also to be the same and yet different. The feeling is similar to the one I have when looking up to the sky in November and seeing the same constellations that were invisible during the bright summer nights. They’re the same though the time and place of perception are different. That very feeling I also had every time I steered our little boat to the strand and saw our cottage for the first time after winter.

If I had to name a few things I consider the most essential about the cottage I would probably include at least my grandfather’s old fishing hat, the old-fashioned coffee jars and the sauna on the list. Those things among many others made the cottage what it was. However, there is one thing I think I value even more and that is the smell. The cottage was old and its smell was a mixture of humidity and warmth of the burning wood in the sauna. Funnily enough the one thing I consider most important is the one I cannot recall. If I close my eyes I see the cottage and remember exactly what it looked like but of the smell I have no memory. It is such pity for that particular memory I'd love to have and I think memories are an endless source for imagination – why else would one of the three muses be called Mneme?

Normally people attempt to choose pictures that are somehow consistent with the text. In this case, once again, there is no connection. Please don't waste your time trying to find one.

Pointless pondering and a lament for not-yet-fallen snow

For quite a while I’ve been wondering whether I should write in Finnish or in English. Naturally making ridiculous grammatical mistakes is far less likely in my native language but on the other hand I definitely need an excuse to use English more. Do I speak English? Yes. Do I read books in English? Of course. Do I hear it every day? Yes, I do. Do I write in English? Not that much, unfortunately. Most of my courses require reading books and articles in English but all the essays and homework are done in Finnish. Perhaps this is something I should change.

As much as I hate making mistakes I think it’s time to swallow my pride and give it a shot. The good thing is that very few people read my texts which means the chances of misunderstandings are correspondingly few. Generally I suck at mathematics (and when I say I suck it means I suck majorly) but this kind of calculation I can comprehend. However, my main reason to choose English (for now, at least) is that I love it as a language – not just because I find British, especially Scottish, culture extremely fascinating or because some of this world’s greatest blessings (such as J.R.R. Tolkien, Shakespeare, Oscar Wilde and Jane Austen) come from Britain. I love English, the intonation, the rhythm of speech and the phonetics of it in general. My love is so unconditional that I’m willing to ignore even the incomprehensibly haphazard phrasal verbs and other logic-defying structures. All right, slight irony may be included in the last sentence but please keep in mind that it is nothing but a sign of deep affection.

Enough with the metatext.

I saw the sun today. In fact it was out there for at least three hours which is a miracle in December. I wouldn’t mind the darkness and polar night at all if we had some snow (which we should by now). Snow makes everything seem soft, dream-like even, and I love the blueness of moonlit, snowy landscapes. That’s what northern winter is supposed to be like, not just wet and windy as it is now. On the other hand even though I love all our four seasons autumn is the one I love most so I shouldn’t complain.

Metatextual rambling and weather… Well that’s interesting for sure.

Sumua

Harva pitää marraskuusta. On kylmää ja pimeää muttei kuitenkaan vielä talvi. On syksy, mutta ruska-aika on jo ohi. Kesä tuntuu kaukaiselta ja seuraavaan on vielä aikaa. Minusta marraskuu on kuitenkin kaunis. Pidän ensimmäisistä pakkasaamuista, kuurankukista ja sumusta, eritoten sumusta.  Se muistuttaa minua Skotlannista ja saa maiseman näyttämään kauniin utuiselta ja pehmeältä. Sumu tekee luonnosta jotenkin unenomaisen, epätarkan ja ääriviivattoman. Sumu on kaunista kaikissa muodoissaan, ohuina lauttoina veden yllä, auringossa kimaltavana varhaisina kesäaamuina, tiheänä huppuna marraskuisina päivinä syksyn ja talven rajamailla. Sumussa kiehtovaa on myös se, ettei sitä koskaan saa kiinni eikä sen sisälle pääse; sumu siirtyy aina kauemmas sateenkaaren tavoin, ja kun sen luo pääsee, sitä ei enää näe.

Janssonista ja juhlaluennoista

Olin illalla kuuntelemassa viimeistä Tove Jansson 100 vuotta -juhlaluentosarjaan kuuluvaa esitystä. Luentoja on ollut aina keskiviikkoiltaisin pääkirjastolla kuudesta kahdeksaan, ja syksyn mittaan nämä parituntiset ovat muodostuneet viikon odotetuimmaksi hetkeksi. Kirjallisuustieteen opiskelijana olen nyt kolmen vuoden ajan saanut nauttia loistavista luennoista ja innostavista luennoitsijoista, mutta siitä huolimatta tämän syksyn Jansson-luennot pääsivät yllättämään kiinnostavuudellaan. Kaikki kunnia tästä ei kuitenkaan kuulu yksin luentosarjan järjestäjille ja upeille luennoitsijoille. Luentojen kiinnostavuuden, mietityttävyyden ja vaikuttavuuden takana on ennen kaikkea Tove Jansson itse.

Taidemaalari. Sarjakuvataiteilija. Pilapiirtäjä. Kuvittaja. Kirjailija. Rohkea oman tiensä kulkija.

Luentosarja antoi ja opetti paljon, mutta edelleenkään en aivan käsitä Janssonin taidon ja tuotannon laajuutta. Miten kukaan on pystynyt tuohon kaikkeen, osannut tuon kaiken? Jansson itse kenties halusi tulla nähdyksi ja muistetuksi ennen kaikkea taidemaalarina, mutta hänen taitojensa tästä puolesta en osaa sanoa mitään – taiteellisen ymmärryksen puutteessa osani on vain katsella ja ihailla. Kirjallista tuotantoa kenties osaisinkin kommentoida jollakin tavalla mutta nyt en halua analysoida. Tällä hetkellä haluan olla lukija, en kirjallisuudenopiskelija.

Janssonin kirjallisessa tuotannossa minua hämmästyttää ehkä kaikkein eniten kielen vähäeleisyys. Olen lukenut Janssonia etupäässä suomeksi, hiukan myös ruotsiksi, ja molemmilla kielillä lukiessani olen ihmetellyt, miten sanomalla niin vähän voi sanoa niin paljon. Lauseet ovat tiiviitä, kieli yksinkertaista, asiat, joista kirjoitetaan, suuria. Janssonin kieli ei kikkaile tai kiemurtele, se sanoo asiansa ja silti aina hiukan enemmän. Viimeisen juhlaluennon innoittamana voisin napata luettavakseni jonkin Janssonin teoksista ja vaikuttua. Taas.

Jestas, mikä nainen.

Aarteita Ardasta

Kirjoitan kolmivuotisen kirjallisuudenopiskeluaikani ensimmäistä Tolkien-aiheista esseetä. Tolkien on pysytellyt poissa paperilta kahdestakin syystä: en ole tähänastisilla kursseilla löytänyt sopivaa koloa, johon voisin hänet sijoittaa, ja toisekseen olen hiukan karttanut häntä. Epäilen, etten vieläkään osaa käsitellä hänen teoksiaan likimainkaan niin hyvin, kuin ne ansaitsisivat tulla käsitellyiksi – ei niin, että opiskelumenestykseni olisi heikkoa, mutta silti. Tolkienista kirjoittaminen on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa, puoliksi olen innoissani, puoliksi pelkään tekeväni vahinkoa. Nyt päätin kuitenkin tarttua balrogia sarvista ja ryhtyä toimeen.

Koska Tolkien on tällä hetkellä ajatuksissani tavallistakin enemmän, päätin kerätä tähän kolme omasta mielestäni vaikuttavinta tekstikatkelmaa Tolkienin teoksista – vaikka ehkä pitäisi sanoa, että nämä katkelmat ovat mielestäni vaikuttavimpia tällä hetkellä. Keski-Maan tarinat yllättävät minut joka kerta niitä lukiessani, samoin Tolkienin kauneudessaan käsittämätön kieli.

Ensimmäinen katkelma on teoksesta The Book of Lost Tales II ja sisältyy Eriolin – tai toisella nimellä Ælfwinen – tarinaan. Tarinassa vala Ulmo, jonka voi mieltää jonkinlaiseksi meren ja veden jumaluudeksi, siunaa Eriolin laivan:

’Then the ancient one laid his hand upon her prow and spoke words of magic, giving her power to cleave uncloven waters and enter unentered harbours, and ride untrodden beaches. Twin rudder-paddles, one on either side, had she after the fashion of the Ythlings, and each of these he blessed, giving them skill to steer when the hands that held them failed, and to find lost courses, and to follow stars that were hid.’

                      – The Book of Lost Tales II

Seuraava katkelma on Berenin ja Lúthienin tarun kertovasta, kunnianhimoisessa kokonaisuudessaan 4200-säkeisestä runosta The Lay of Leithian. Ainakin osa runon versioista on saatavilla Internetissä, mutta olen lukenut niistä vain joitakin pätkiä; päätin, että haluan sittenkin lukea runon kokonaisuudessaan kirjasta ruudun sijaan. Tämä on tietysti myös oiva syy ostaa vihdoinkin teos The Lays of Beleriand. Olen lukenut useita muunnelmia Berenin ja Lúthienin tarusta, mutta en silti malta odottaa, että pääsen nauttimaan myös tästä versiosta kokonaisuudessaan. Sitä odotellessani liitän tähän kauniin katkelman viidennestä cantosta, jossa Beren pyytää Lúthienin kättä kuningas Thingolilta. Thingol suostuu pyyntöön ainoastaan, jos Berenin onnistuu varastaa yksi Silmaril mustan ruhtinaan Morgothin kruunusta:

‘A treasure dear I too desire,
but rocks and steel and Morgoth's fire
from all the powers of Elvenesse            
do keep the jewel I would possess.
Yet bonds like these I hear thee say
affright thee not. Now go thy way!
Bring in thy hand one Silmaril
from Morgoth's crown, then if she will,
may Lúthien set her hand in thine;
then shalt thou have this jewel of mine.’

                      – The Lay of Leithian, Canto V

The Lay of Leithianin rytmi on loistava esimerkki Tolkienin uskomattoman kauniista kielenkäytöstä. Samoin on mielestäni viimeinen, joskin proosamuotoinen, valitsemani katkelma, jossa sormusten haltijat ovat jättämässä Keski-Maan kolmannen ajan lopulla:

’Then Elrond and Galadriel rode on; for the Third Age was over, and the Days of the Rings were passed, and an end was come of the story and song of those times. With them went many Elves of the High Kindred who would no longer stay in Middle-earth; and among them, filled with a sadness that was yet blessed and without bitterness, rode Sam, and Frodo, and Bilbo, and the Elves delighted to honour them.’

                      – The Return of the King

Oheiset kuvat eivät varsinaisesti liity aiheeseen vaan siihen, että ensilumi satoi tänään. Ensilumen vaikutus on aina jollakin tavalla seesteinen, puhdas ja rauhoittava. Ehkä se johtuu siitä, että lumisade pehmentää kaikki äänet, tai siitä, miten paljon pehmeämmältä kaikki valoa myöten näyttää lumen sadettua.

Scotland the Fair

One afternoon, not very long ago, I had a cup of tea – not just any cup of it, though.  It was Dragonfly rooibos tea with a wonderful, sweet touch of vanilla. It’s not just tea in my humble opinion, more like a piece of heaven turned into liquid – and I’m a devoted coffee-drinker.  Alas, the teabag I used was the last one I had left and therefore, naturally, the circumstances had to be ideal; it was a gray, rainy afternoon, just the kind of afternoon that makes you realise winter is definitely on its way. So I had my delicious cup of tea wishing the brand was also available in my country. However, even more than the tea itself I miss the place where I drank it for the first time.

Scotland has always had a special place in my heart. I've had a great pleasure to visit that wonderful country three times, twice on holiday, once volunteering in a local elderly care in Aberdeen. I was staying in a very nice, quiet village called Bieldside and even though the time I spent there wasn't that long it felt like home.  I couldn't stop admiring the greenery and the old houses and every morning I woke up I was amazed to realise that the country I was in was strange and yet not strange at all. I was at home without truly being at home, I was abroad without truly being abroad.

Bieldside

I spent most of the time in Aberdeen but it certainly isn't the only place I fell in love with. The most beautiful place I've ever seen is in the Highlands where the nature is plain and barren and yet so uncommonly fair. One of my favourite places is a small village called Braemar for not many sights are dearer to me than the mountains, the mist, River Dee and all the little brooks running down from the hills. I could walk there for hours just looking, listening, breathing and sometimes if I stood still long enough it felt as if the mountains were speaking and time ceased to exist. There were just the mountains, the mountains alone.

Braemar

Probably I should have written this in Finnish – as my native language it is the only one that allows me to express my thoughts properly and only by using Finnish I can reach at least some depth of expression. However, it felt right to write this one in English, it is about Scotland after all. Alas, this choice includes the very unpleasant risk of making embarrassing grammatical and phraseological mistakes. That is a risk I choose to ignore.

Stonehaven

Kassiopeia

Joitakin päiviä sitten – siis ennen sumua, sateita ja pilviä – lämpötila putosi mukavan alas ja yöt olivat kirkkaat. Monen vuoden tauon jälkeen kaivoin kiikarin ja planisfäärin esiin ja vietin tunnin tai pari taivaalle tuijotellen. Sormia paleli ja niskaan sattui, mutta se ei haitannut. Kasvavan kuun kirkkaudesta huolimatta tähdet näkyivät melko hyvin, ja jouduin jälleen kerran toteamaan, että hyvin harva asia on kauniimpi kuin syksyinen tähtitaivas. Puutteellisten kuvaustaitojeni takia en yrittänytkään ottaa tähdistä kuvia vaan keskityin ihailemaan niitä sellaisenaan, hetkessä, jona ne näin.

Yritin paikantaa planisfäärin avulla Pohjantähteä ja uskon onnistuneeni siinä. Erotin Pienen karhun vinoneliöstä vain kaksi kirkkainta tähteä, mutta verrattuani niiden asemaa Isoon Karhuun ja Kassiopeiaan uskon erottaneeni myös Pohjantähden. Lisäksi huomasin ensi kertaa Kefeuksen, mistä olin iloisesti yllättynyt. Seuraavina kirkkaina öinä taidan tähyillä, josko erottaisin Andromedan tai Joutsenen. Olen edelleen sitä mieltä, että Ursan planisfääri on parasta, mitä yläasteen syventävän luonnontieteen tunneilta tarttui mukaani.

Orion on ollut suosikkitähtikuvioni pitkään, mutta mieleni taisi hiukan muuttua löydettyäni Kassiopeian viikonloppuna. Kassiopeian tähdet ovat kirkkaat, ja sen W:n tai M:n muotoinen kuvio on selkeästi erottuva. Tähdistö on niin lähellä zeniittiä, että sen katselusta seuraa väistämättä niskasärky, mutta toisaalta sijainti helpottaa kuvion löytämistä. Lisäksi minua kiehtoo Kassiopeian tarina – olen huomannut, että minulle kuvioihin liittyvät tarinat, symboliikka ja uskomukset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse kuviot. Jos jonakin päivänä (tai yönä) onnistun löytämään Andromedan, olen nähnyt koko Kefeuksen perheen taivaalle sidottuna.

Pahoittelen kuvan heikkoa laatua. Sameudesta huolimatta jotkin kuun pinnanmuodot erottuvat melko hyvin; ainakin Hiljaisuuden, Rauhallisuuden, Vaarojen, Hedelmällisyyden ja Höyryjen meret näkyvät kohtalaisen selvästi (jos siis olen oikein katsonut).

Näin syksyllä taivaankannen alapuolellakin on paljon kaunista nähtävää. Näin eilen ajellessani useita pellolle laskeutuneita laulujoutsenia – oletan niiden olleen laulujoutsenia, vaikken päässytkään kovin lähelle. Harmaudesta päätellen suuri osa linnuista oli vielä nuoria, vaikka joukossa oli myös muutama lumivalkea joutsen. Joutsenten näkeminen syksyisin herättää kahdenlaisia tuntemuksia; toisaalta niiden näkeminen ilahduttaa, toisaalta tietää niiden kokoontumisen pelloille ja niityille tarkoittavan, että ne ovat lähdössä pois. Eilenkin näkemäni linnut lähtivät aikansa pellolla levättyään jatkamaan matkaansa, sinne ne menivät, taivaalle ­ – vaikka tulevathan ne taas takaisin, kun aika on.

Ymmärrys

Ymmärrys, tajuaminen, oivallus… Maailman parhaalla tuntemuksella on monta nimeä. Totta, jonkin asian ymmärtämisellä todennäköisesti tarkoitetaan ensisijaisesti jonkin saavuttamista, tiettyyn pisteeseen pääsemistä, älyllisen ponnistelun tulosta. Minulle se kuitenkin tarkoittaa paitsi tätä myös ymmärryksen kokemusta itseään.

Oivalluksen tunne on huumaava ja konkreettisesta ympäristöstä irtaannuttava. Harva asia on mielestäni kauniimpi kuin se hetki, jolloin jonkin asian oivaltaa, se sekunnin murto-osa, jolloin ymmärrettävä asia ei vielä ole ehtinyt kielellistyä. Silloin päässä ei ole varsinaisia ajatuksia, ei sanoiksi ja kielellisiksi rakenteiksi muotoutuneita kokonaisuuksia vaan vain jonkinlainen hahmo, muoto, idea siitä, mitä omat ajatukset ovat saavuttamaisillaan. Ymmärrys ei ole vain älyllinen tuntemus, se valtaa kokijansa täysin. Tajuamisen hetken mentyä ohi päässä syntynyttä hahmoa tai ideaa voi alkaa kielellistää, se saa sanallisen muodon ja sitä on mahdollista käsitellä, muokata ja tarkastella. Silloin ymmärretystä asiasta kuitenkin aina katoaa jotakin – kieli ei koskaan voi tavoittaa puhdasta oivallusta.

Stephen Banksin ottama kuva on osoitteesta

http://www.huffingtonpost.co.uk/2013/10/07/milky-way-photo-dorset_n_4056336.html

Joskus käy niin, että ymmärryksen kohde katoaa välittömästi tajuamisen hetken päätyttyä eikä ehdi saada verbaalisesti käsiteltävää muotoa. Silloin on kuitenkin toiveita hävinneen oivalluksen saavuttamisesta uudelleen, onhan ajattelu ja pohtiminen jo kerran melkein siihen ylettänyt. Juuri tästä opiskelussa on mielestäni parhaimmillaan kyse: huumaava oivalluksen tunne kestää alle sekunnin mutta vaatii tuntikausia yritystä, virheitä ja haparoivia ajatusketjuja. Tunne on vaikeasti saavutettava mutta riittää kaikessa huikeudessaan motivoimaan uusiin ja taas uusiin yrityksiin. Minulle opiskelu on oivalluksen tunteen jatkuvaa etsintää, joka tosin johtaa virheelliseen ajatteluun ja turhautumiseen paljon useammin kuin ymmärrykseen. Silti ne pienet välähdykset oivalluksesta ovat enemmän kuin riittävä korvaus mistä tahansa vaivannäöstä.

P.S. Kimmoke tämän tekstin kirjoittamiseen tuli lähinnä siitä, että edellä kuvailemani tunne on pysytellyt tavoittamattomissani melko kauan. Palaan siis esseeni pariin pohtimaan kaunokirjallisuuden todellisuudenkuvausta siinä toivossa, että aivoni pääsisivät edes tuuman verran lähemmäs tavoitettaan.

Palo

Vaikka olen kotoisin Päijät-Hämeestä, minulle maailman tärkein paikka sijaitsee pienessä kylässä Uudellamaalla. Uusimaa, etenkin Porvoon seutu, on kokonaisuudessaan minulle hyvin rakasta aluetta, sillä sukuni on sieltä kotoisin, ja lapsena vietin pitkiä aikoja mummolassa. Parhaimmat hetkeni olen viettänyt vaarini rakentamalla mökillä, pienessä punaisessa tuvassa pienen järven rannalla.

Mökki on sellainen, kuin kuuluukin: pieni, rinteeseen rakennettu talo, jossa on kaksi huonetta ja sauna. Mökillä ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, ei edes tietä perille – mökkiä ympäröivä metsä on niin tiheä, ettei läpi pääse kunnolla edes kävellen. Mökin erottaa lähimmästä yleisestä tiestä puolentoista kilometrin soutumatka, ja lähimmät naapurit ovat pohjukan toisella puolella. Mökki on syrjässä, kaukana, omassa rauhassaan vanhojen mäntyjen ja nuorten koivujen kätköissä.

Mökkeily ei ole vain rauhoittavaa, etäännyttävää ja rentouttavaa – se on jollakin tavalla pyhää, taianomaista. Mökin saunassa löylyt ovat paremmat kuin missään muualla, aamukahvi maistuu parhaalta mökin kuistilla, eikä mikään näytä yhtä kodikkaalta kuin vaarin kalahattu seinällä riippumassa. Hämmästyn joka kerta nähdessäni, miten kaunis järvi on aamun varhaisina hetkinä tai iltaruskon kultaamana, ja ihmettelen, miten mystiseltä näyttää järven ylle nouseva aamuöinen usva. Kaikki mökillä on minulle rakasta: itse mökki vanhoine huonekaluineen ja astioineen, karu ja kallioinen maa, järven yhdestä kolkasta alkava suo, jonka suojissa joutsenet pesivät, pieni, valkoinen vene, jota vain vaari osasi soutaa niin, ettei se puolla oikealle.

Mökki paloi heinäkuussa.

Vastarannan mökkinaapurit olivat nähneet kahden salaman iskevän mökkiin yhtä aikaa. Mökki syttyi palamaan, ja naapurit soittivat palokunnan paikalle. Vanha ja hauras rakennus kuitenkin paloi nopeasti maan tasalle, ja palokunnan tehtäväksi jäi tulen leviämisen estäminen. Yli neljä vuosikymmentä mökkeilyä kolmen sukupolven voimin on nyt tullut päätökseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää menisi järvelle, soutaisi mökkirantaan ja nauttisi rakkaista maisemista. Haluan edelleen katsella maailman kauneimmalle järvelle ja hengittää metsän tuoksuvaa ilmaa, vaikken enää voikaan tehdä sitä mökin kuistilla kahvikupposen äärellä.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogiteksti, enkä kirjoita sitä Tolkienista. Se on huomionarvoista sikäli, että Tolkien on suosikkikirjailijani, on aina ollut. Mutta ei hänestä tänään sen enempää. Viime päivinä ajatuksissani ovat olleet erään toisen kirjailijan teokset.

Luin taannoin uudelleen Muumilaakson marraskuun, yhden kauneimmista koskaan lukemistani teoksista. Tove Jansson kuuluu mielestäni suurimpien suomalaisten taiteilijoiden ja tarinoitsijoiden joukkoon, ja erityisesti Muumilaakson marraskuu on minulle hyvin tärkeä kirja. Janssonista kirjoitettaessa olisi ehkä painotettava hänen laajaa kapasiteettiaan kuvataiteilijana ja taidemaalarina, mutta näistä asioista en osaa kirjoittaa. Ihailen hänen taiteellista työtään mutten osaa sanoa siitä mitään. Ehkä Jansson on kuin onkin ollut Muumilaakson vanki, ehkä muumit ovat vetäneet huomion pois hänen muusta tavattoman laajasta osaamisestaan. Myönnettävä on, että ne veivät myös minun huomioni.

 En muista juuri pitäneeni Muumilaakson marraskuusta pienenä: tarina oli mielestäni vaikeasti seurattava ja kummallinen, ja kun olin ensimmäisen kerran lukenut kirjan, oloni oli äärettömän haikea, ehkä jopa hiukan ahdistunut. Nyt, luettuani teoksen uudemman kerran, aloin pohtia, minkä tunteen kirja todellisuudessa herätti. Ehkä se ei sittenkään ollut haikeutta. Mietin jokunen päivä sitten pitkän tovin, millä sanalla voisin kuvata Muumilaakson marraskuuta. Surullinen, ehkä? Haikea, ahdistava tai yksinäinen? Ankea, harmaa, lohduton? Lohduton teos ei ainakaan ole, sillä niin tehokkaasti kuin se saakin lukijansa käpertymään kerälle pieneen koloon, siinä on samalla jotakin hyvin lohdullista. Aikani asiaa mietittyäni minusta alkoi tuntua, että kirjaa kuvaa oman lukukokemukseni pohjalta parhaiten sana orpo. Muumilaakson marraskuu on maailmassa yksin olemisen ilmentymä, joukko lähtemistä ja jäämistä koskevia kysymyksiä. Muumitalossa harmaata talvea viettävät vieraat ovat yhdessä ja silti hyvin yksin, ja jokainen heistä tuntee kadottaneensa tai kaipaavansa jotakin. Jopa Nuuskamuikkunen, yksinäisyyttä ja rauhaa tarvitseva vaeltaja, tuntee ikävää. Hän palaa Muumilaaksoon hukattuaan sinne viisi sadelauluaan varten tarvitsemaansa tahtia. Laaksoon tultuaan hän huomaa kaipaavansa muutakin kuin kadottamiaan tahteja.

Muumilaakson marraskuu ei ole orpoudestaan huolimatta lohduton kirja – itse asiassa se on hyvin lohdullinen, lämmittävä ja jollakin tavalla seesteinen. Muumilaakson seesteisyys on talven kynnyksellä erilaista kuin seikkailullisina kesäpäivinä; se on hidasta, tyyntä, toki hiukan haikeaakin seesteisyyttä, joka kietoo lukijansa lämpimän kehän sisään. Juuri tässä piilee mielestäni Janssonin uskomaton taito: kirjasta henkivä lohdullisuus tuo lämpöä jopa kalseaan marraskuuhun laimentamatta kuitenkaan teoksen orpoa, kaikessa yksinäisyydessäänkin kaunista ilmapiiriä. Alkutalven pimeässäkin on helppo uskoa, että kevät saapuu vielä. Kuten teoksiin löyhästi perustuvassa TV-sarjassa todetaan, ”Nu hade vintern kommit till Mumindalen – för annars kan det ju inte bli vår igen.”