Sumua

Harva pitää marraskuusta. On kylmää ja pimeää muttei kuitenkaan vielä talvi. On syksy, mutta ruska-aika on jo ohi. Kesä tuntuu kaukaiselta ja seuraavaan on vielä aikaa. Minusta marraskuu on kuitenkin kaunis. Pidän ensimmäisistä pakkasaamuista, kuurankukista ja sumusta, eritoten sumusta.  Se muistuttaa minua Skotlannista ja saa maiseman näyttämään kauniin utuiselta ja pehmeältä. Sumu tekee luonnosta jotenkin unenomaisen, epätarkan ja ääriviivattoman. Sumu on kaunista kaikissa muodoissaan, ohuina lauttoina veden yllä, auringossa kimaltavana varhaisina kesäaamuina, tiheänä huppuna marraskuisina päivinä syksyn ja talven rajamailla. Sumussa kiehtovaa on myös se, ettei sitä koskaan saa kiinni eikä sen sisälle pääse; sumu siirtyy aina kauemmas sateenkaaren tavoin, ja kun sen luo pääsee, sitä ei enää näe.

Janssonista ja juhlaluennoista

Olin illalla kuuntelemassa viimeistä Tove Jansson 100 vuotta -juhlaluentosarjaan kuuluvaa esitystä. Luentoja on ollut aina keskiviikkoiltaisin pääkirjastolla kuudesta kahdeksaan, ja syksyn mittaan nämä parituntiset ovat muodostuneet viikon odotetuimmaksi hetkeksi. Kirjallisuustieteen opiskelijana olen nyt kolmen vuoden ajan saanut nauttia loistavista luennoista ja innostavista luennoitsijoista, mutta siitä huolimatta tämän syksyn Jansson-luennot pääsivät yllättämään kiinnostavuudellaan. Kaikki kunnia tästä ei kuitenkaan kuulu yksin luentosarjan järjestäjille ja upeille luennoitsijoille. Luentojen kiinnostavuuden, mietityttävyyden ja vaikuttavuuden takana on ennen kaikkea Tove Jansson itse.

Taidemaalari. Sarjakuvataiteilija. Pilapiirtäjä. Kuvittaja. Kirjailija. Rohkea oman tiensä kulkija.

Luentosarja antoi ja opetti paljon, mutta edelleenkään en aivan käsitä Janssonin taidon ja tuotannon laajuutta. Miten kukaan on pystynyt tuohon kaikkeen, osannut tuon kaiken? Jansson itse kenties halusi tulla nähdyksi ja muistetuksi ennen kaikkea taidemaalarina, mutta hänen taitojensa tästä puolesta en osaa sanoa mitään – taiteellisen ymmärryksen puutteessa osani on vain katsella ja ihailla. Kirjallista tuotantoa kenties osaisinkin kommentoida jollakin tavalla mutta nyt en halua analysoida. Tällä hetkellä haluan olla lukija, en kirjallisuudenopiskelija.

Janssonin kirjallisessa tuotannossa minua hämmästyttää ehkä kaikkein eniten kielen vähäeleisyys. Olen lukenut Janssonia etupäässä suomeksi, hiukan myös ruotsiksi, ja molemmilla kielillä lukiessani olen ihmetellyt, miten sanomalla niin vähän voi sanoa niin paljon. Lauseet ovat tiiviitä, kieli yksinkertaista, asiat, joista kirjoitetaan, suuria. Janssonin kieli ei kikkaile tai kiemurtele, se sanoo asiansa ja silti aina hiukan enemmän. Viimeisen juhlaluennon innoittamana voisin napata luettavakseni jonkin Janssonin teoksista ja vaikuttua. Taas.

Jestas, mikä nainen.

Aarteita Ardasta

Kirjoitan kolmivuotisen kirjallisuudenopiskeluaikani ensimmäistä Tolkien-aiheista esseetä. Tolkien on pysytellyt poissa paperilta kahdestakin syystä: en ole tähänastisilla kursseilla löytänyt sopivaa koloa, johon voisin hänet sijoittaa, ja toisekseen olen hiukan karttanut häntä. Epäilen, etten vieläkään osaa käsitellä hänen teoksiaan likimainkaan niin hyvin, kuin ne ansaitsisivat tulla käsitellyiksi – ei niin, että opiskelumenestykseni olisi heikkoa, mutta silti. Tolkienista kirjoittaminen on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa, puoliksi olen innoissani, puoliksi pelkään tekeväni vahinkoa. Nyt päätin kuitenkin tarttua balrogia sarvista ja ryhtyä toimeen.

Koska Tolkien on tällä hetkellä ajatuksissani tavallistakin enemmän, päätin kerätä tähän kolme omasta mielestäni vaikuttavinta tekstikatkelmaa Tolkienin teoksista – vaikka ehkä pitäisi sanoa, että nämä katkelmat ovat mielestäni vaikuttavimpia tällä hetkellä. Keski-Maan tarinat yllättävät minut joka kerta niitä lukiessani, samoin Tolkienin kauneudessaan käsittämätön kieli.

Ensimmäinen katkelma on teoksesta The Book of Lost Tales II ja sisältyy Eriolin – tai toisella nimellä Ælfwinen – tarinaan. Tarinassa vala Ulmo, jonka voi mieltää jonkinlaiseksi meren ja veden jumaluudeksi, siunaa Eriolin laivan:

’Then the ancient one laid his hand upon her prow and spoke words of magic, giving her power to cleave uncloven waters and enter unentered harbours, and ride untrodden beaches. Twin rudder-paddles, one on either side, had she after the fashion of the Ythlings, and each of these he blessed, giving them skill to steer when the hands that held them failed, and to find lost courses, and to follow stars that were hid.’

                      – The Book of Lost Tales II

Seuraava katkelma on Berenin ja Lúthienin tarun kertovasta, kunnianhimoisessa kokonaisuudessaan 4200-säkeisestä runosta The Lay of Leithian. Ainakin osa runon versioista on saatavilla Internetissä, mutta olen lukenut niistä vain joitakin pätkiä; päätin, että haluan sittenkin lukea runon kokonaisuudessaan kirjasta ruudun sijaan. Tämä on tietysti myös oiva syy ostaa vihdoinkin teos The Lays of Beleriand. Olen lukenut useita muunnelmia Berenin ja Lúthienin tarusta, mutta en silti malta odottaa, että pääsen nauttimaan myös tästä versiosta kokonaisuudessaan. Sitä odotellessani liitän tähän kauniin katkelman viidennestä cantosta, jossa Beren pyytää Lúthienin kättä kuningas Thingolilta. Thingol suostuu pyyntöön ainoastaan, jos Berenin onnistuu varastaa yksi Silmaril mustan ruhtinaan Morgothin kruunusta:

‘A treasure dear I too desire,
but rocks and steel and Morgoth's fire
from all the powers of Elvenesse            
do keep the jewel I would possess.
Yet bonds like these I hear thee say
affright thee not. Now go thy way!
Bring in thy hand one Silmaril
from Morgoth's crown, then if she will,
may Lúthien set her hand in thine;
then shalt thou have this jewel of mine.’

                      – The Lay of Leithian, Canto V

The Lay of Leithianin rytmi on loistava esimerkki Tolkienin uskomattoman kauniista kielenkäytöstä. Samoin on mielestäni viimeinen, joskin proosamuotoinen, valitsemani katkelma, jossa sormusten haltijat ovat jättämässä Keski-Maan kolmannen ajan lopulla:

’Then Elrond and Galadriel rode on; for the Third Age was over, and the Days of the Rings were passed, and an end was come of the story and song of those times. With them went many Elves of the High Kindred who would no longer stay in Middle-earth; and among them, filled with a sadness that was yet blessed and without bitterness, rode Sam, and Frodo, and Bilbo, and the Elves delighted to honour them.’

                      – The Return of the King

Oheiset kuvat eivät varsinaisesti liity aiheeseen vaan siihen, että ensilumi satoi tänään. Ensilumen vaikutus on aina jollakin tavalla seesteinen, puhdas ja rauhoittava. Ehkä se johtuu siitä, että lumisade pehmentää kaikki äänet, tai siitä, miten paljon pehmeämmältä kaikki valoa myöten näyttää lumen sadettua.