Ymmärrys

Ymmärrys, tajuaminen, oivallus… Maailman parhaalla tuntemuksella on monta nimeä. Totta, jonkin asian ymmärtämisellä todennäköisesti tarkoitetaan ensisijaisesti jonkin saavuttamista, tiettyyn pisteeseen pääsemistä, älyllisen ponnistelun tulosta. Minulle se kuitenkin tarkoittaa paitsi tätä myös ymmärryksen kokemusta itseään.

Oivalluksen tunne on huumaava ja konkreettisesta ympäristöstä irtaannuttava. Harva asia on mielestäni kauniimpi kuin se hetki, jolloin jonkin asian oivaltaa, se sekunnin murto-osa, jolloin ymmärrettävä asia ei vielä ole ehtinyt kielellistyä. Silloin päässä ei ole varsinaisia ajatuksia, ei sanoiksi ja kielellisiksi rakenteiksi muotoutuneita kokonaisuuksia vaan vain jonkinlainen hahmo, muoto, idea siitä, mitä omat ajatukset ovat saavuttamaisillaan. Ymmärrys ei ole vain älyllinen tuntemus, se valtaa kokijansa täysin. Tajuamisen hetken mentyä ohi päässä syntynyttä hahmoa tai ideaa voi alkaa kielellistää, se saa sanallisen muodon ja sitä on mahdollista käsitellä, muokata ja tarkastella. Silloin ymmärretystä asiasta kuitenkin aina katoaa jotakin – kieli ei koskaan voi tavoittaa puhdasta oivallusta.

Stephen Banksin ottama kuva on osoitteesta

http://www.huffingtonpost.co.uk/2013/10/07/milky-way-photo-dorset_n_4056336.html

Joskus käy niin, että ymmärryksen kohde katoaa välittömästi tajuamisen hetken päätyttyä eikä ehdi saada verbaalisesti käsiteltävää muotoa. Silloin on kuitenkin toiveita hävinneen oivalluksen saavuttamisesta uudelleen, onhan ajattelu ja pohtiminen jo kerran melkein siihen ylettänyt. Juuri tästä opiskelussa on mielestäni parhaimmillaan kyse: huumaava oivalluksen tunne kestää alle sekunnin mutta vaatii tuntikausia yritystä, virheitä ja haparoivia ajatusketjuja. Tunne on vaikeasti saavutettava mutta riittää kaikessa huikeudessaan motivoimaan uusiin ja taas uusiin yrityksiin. Minulle opiskelu on oivalluksen tunteen jatkuvaa etsintää, joka tosin johtaa virheelliseen ajatteluun ja turhautumiseen paljon useammin kuin ymmärrykseen. Silti ne pienet välähdykset oivalluksesta ovat enemmän kuin riittävä korvaus mistä tahansa vaivannäöstä.

P.S. Kimmoke tämän tekstin kirjoittamiseen tuli lähinnä siitä, että edellä kuvailemani tunne on pysytellyt tavoittamattomissani melko kauan. Palaan siis esseeni pariin pohtimaan kaunokirjallisuuden todellisuudenkuvausta siinä toivossa, että aivoni pääsisivät edes tuuman verran lähemmäs tavoitettaan.

Palo

Vaikka olen kotoisin Päijät-Hämeestä, minulle maailman tärkein paikka sijaitsee pienessä kylässä Uudellamaalla. Uusimaa, etenkin Porvoon seutu, on kokonaisuudessaan minulle hyvin rakasta aluetta, sillä sukuni on sieltä kotoisin, ja lapsena vietin pitkiä aikoja mummolassa. Parhaimmat hetkeni olen viettänyt vaarini rakentamalla mökillä, pienessä punaisessa tuvassa pienen järven rannalla.

Mökki on sellainen, kuin kuuluukin: pieni, rinteeseen rakennettu talo, jossa on kaksi huonetta ja sauna. Mökillä ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, ei edes tietä perille – mökkiä ympäröivä metsä on niin tiheä, ettei läpi pääse kunnolla edes kävellen. Mökin erottaa lähimmästä yleisestä tiestä puolentoista kilometrin soutumatka, ja lähimmät naapurit ovat pohjukan toisella puolella. Mökki on syrjässä, kaukana, omassa rauhassaan vanhojen mäntyjen ja nuorten koivujen kätköissä.

Mökkeily ei ole vain rauhoittavaa, etäännyttävää ja rentouttavaa – se on jollakin tavalla pyhää, taianomaista. Mökin saunassa löylyt ovat paremmat kuin missään muualla, aamukahvi maistuu parhaalta mökin kuistilla, eikä mikään näytä yhtä kodikkaalta kuin vaarin kalahattu seinällä riippumassa. Hämmästyn joka kerta nähdessäni, miten kaunis järvi on aamun varhaisina hetkinä tai iltaruskon kultaamana, ja ihmettelen, miten mystiseltä näyttää järven ylle nouseva aamuöinen usva. Kaikki mökillä on minulle rakasta: itse mökki vanhoine huonekaluineen ja astioineen, karu ja kallioinen maa, järven yhdestä kolkasta alkava suo, jonka suojissa joutsenet pesivät, pieni, valkoinen vene, jota vain vaari osasi soutaa niin, ettei se puolla oikealle.

Mökki paloi heinäkuussa.

Vastarannan mökkinaapurit olivat nähneet kahden salaman iskevän mökkiin yhtä aikaa. Mökki syttyi palamaan, ja naapurit soittivat palokunnan paikalle. Vanha ja hauras rakennus kuitenkin paloi nopeasti maan tasalle, ja palokunnan tehtäväksi jäi tulen leviämisen estäminen. Yli neljä vuosikymmentä mökkeilyä kolmen sukupolven voimin on nyt tullut päätökseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö enää menisi järvelle, soutaisi mökkirantaan ja nauttisi rakkaista maisemista. Haluan edelleen katsella maailman kauneimmalle järvelle ja hengittää metsän tuoksuvaa ilmaa, vaikken enää voikaan tehdä sitä mökin kuistilla kahvikupposen äärellä.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogiteksti, enkä kirjoita sitä Tolkienista. Se on huomionarvoista sikäli, että Tolkien on suosikkikirjailijani, on aina ollut. Mutta ei hänestä tänään sen enempää. Viime päivinä ajatuksissani ovat olleet erään toisen kirjailijan teokset.

Luin taannoin uudelleen Muumilaakson marraskuun, yhden kauneimmista koskaan lukemistani teoksista. Tove Jansson kuuluu mielestäni suurimpien suomalaisten taiteilijoiden ja tarinoitsijoiden joukkoon, ja erityisesti Muumilaakson marraskuu on minulle hyvin tärkeä kirja. Janssonista kirjoitettaessa olisi ehkä painotettava hänen laajaa kapasiteettiaan kuvataiteilijana ja taidemaalarina, mutta näistä asioista en osaa kirjoittaa. Ihailen hänen taiteellista työtään mutten osaa sanoa siitä mitään. Ehkä Jansson on kuin onkin ollut Muumilaakson vanki, ehkä muumit ovat vetäneet huomion pois hänen muusta tavattoman laajasta osaamisestaan. Myönnettävä on, että ne veivät myös minun huomioni.

 En muista juuri pitäneeni Muumilaakson marraskuusta pienenä: tarina oli mielestäni vaikeasti seurattava ja kummallinen, ja kun olin ensimmäisen kerran lukenut kirjan, oloni oli äärettömän haikea, ehkä jopa hiukan ahdistunut. Nyt, luettuani teoksen uudemman kerran, aloin pohtia, minkä tunteen kirja todellisuudessa herätti. Ehkä se ei sittenkään ollut haikeutta. Mietin jokunen päivä sitten pitkän tovin, millä sanalla voisin kuvata Muumilaakson marraskuuta. Surullinen, ehkä? Haikea, ahdistava tai yksinäinen? Ankea, harmaa, lohduton? Lohduton teos ei ainakaan ole, sillä niin tehokkaasti kuin se saakin lukijansa käpertymään kerälle pieneen koloon, siinä on samalla jotakin hyvin lohdullista. Aikani asiaa mietittyäni minusta alkoi tuntua, että kirjaa kuvaa oman lukukokemukseni pohjalta parhaiten sana orpo. Muumilaakson marraskuu on maailmassa yksin olemisen ilmentymä, joukko lähtemistä ja jäämistä koskevia kysymyksiä. Muumitalossa harmaata talvea viettävät vieraat ovat yhdessä ja silti hyvin yksin, ja jokainen heistä tuntee kadottaneensa tai kaipaavansa jotakin. Jopa Nuuskamuikkunen, yksinäisyyttä ja rauhaa tarvitseva vaeltaja, tuntee ikävää. Hän palaa Muumilaaksoon hukattuaan sinne viisi sadelauluaan varten tarvitsemaansa tahtia. Laaksoon tultuaan hän huomaa kaipaavansa muutakin kuin kadottamiaan tahteja.

Muumilaakson marraskuu ei ole orpoudestaan huolimatta lohduton kirja – itse asiassa se on hyvin lohdullinen, lämmittävä ja jollakin tavalla seesteinen. Muumilaakson seesteisyys on talven kynnyksellä erilaista kuin seikkailullisina kesäpäivinä; se on hidasta, tyyntä, toki hiukan haikeaakin seesteisyyttä, joka kietoo lukijansa lämpimän kehän sisään. Juuri tässä piilee mielestäni Janssonin uskomaton taito: kirjasta henkivä lohdullisuus tuo lämpöä jopa kalseaan marraskuuhun laimentamatta kuitenkaan teoksen orpoa, kaikessa yksinäisyydessäänkin kaunista ilmapiiriä. Alkutalven pimeässäkin on helppo uskoa, että kevät saapuu vielä. Kuten teoksiin löyhästi perustuvassa TV-sarjassa todetaan, ”Nu hade vintern kommit till Mumindalen – för annars kan det ju inte bli vår igen.”