"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogiteksti, enkä kirjoita sitä Tolkienista. Se on huomionarvoista sikäli, että Tolkien on suosikkikirjailijani, on aina ollut. Mutta ei hänestä tänään sen enempää. Viime päivinä ajatuksissani ovat olleet erään toisen kirjailijan teokset.

Luin taannoin uudelleen Muumilaakson marraskuun, yhden kauneimmista koskaan lukemistani teoksista. Tove Jansson kuuluu mielestäni suurimpien suomalaisten taiteilijoiden ja tarinoitsijoiden joukkoon, ja erityisesti Muumilaakson marraskuu on minulle hyvin tärkeä kirja. Janssonista kirjoitettaessa olisi ehkä painotettava hänen laajaa kapasiteettiaan kuvataiteilijana ja taidemaalarina, mutta näistä asioista en osaa kirjoittaa. Ihailen hänen taiteellista työtään mutten osaa sanoa siitä mitään. Ehkä Jansson on kuin onkin ollut Muumilaakson vanki, ehkä muumit ovat vetäneet huomion pois hänen muusta tavattoman laajasta osaamisestaan. Myönnettävä on, että ne veivät myös minun huomioni.

 En muista juuri pitäneeni Muumilaakson marraskuusta pienenä: tarina oli mielestäni vaikeasti seurattava ja kummallinen, ja kun olin ensimmäisen kerran lukenut kirjan, oloni oli äärettömän haikea, ehkä jopa hiukan ahdistunut. Nyt, luettuani teoksen uudemman kerran, aloin pohtia, minkä tunteen kirja todellisuudessa herätti. Ehkä se ei sittenkään ollut haikeutta. Mietin jokunen päivä sitten pitkän tovin, millä sanalla voisin kuvata Muumilaakson marraskuuta. Surullinen, ehkä? Haikea, ahdistava tai yksinäinen? Ankea, harmaa, lohduton? Lohduton teos ei ainakaan ole, sillä niin tehokkaasti kuin se saakin lukijansa käpertymään kerälle pieneen koloon, siinä on samalla jotakin hyvin lohdullista. Aikani asiaa mietittyäni minusta alkoi tuntua, että kirjaa kuvaa oman lukukokemukseni pohjalta parhaiten sana orpo. Muumilaakson marraskuu on maailmassa yksin olemisen ilmentymä, joukko lähtemistä ja jäämistä koskevia kysymyksiä. Muumitalossa harmaata talvea viettävät vieraat ovat yhdessä ja silti hyvin yksin, ja jokainen heistä tuntee kadottaneensa tai kaipaavansa jotakin. Jopa Nuuskamuikkunen, yksinäisyyttä ja rauhaa tarvitseva vaeltaja, tuntee ikävää. Hän palaa Muumilaaksoon hukattuaan sinne viisi sadelauluaan varten tarvitsemaansa tahtia. Laaksoon tultuaan hän huomaa kaipaavansa muutakin kuin kadottamiaan tahteja.

Muumilaakson marraskuu ei ole orpoudestaan huolimatta lohduton kirja – itse asiassa se on hyvin lohdullinen, lämmittävä ja jollakin tavalla seesteinen. Muumilaakson seesteisyys on talven kynnyksellä erilaista kuin seikkailullisina kesäpäivinä; se on hidasta, tyyntä, toki hiukan haikeaakin seesteisyyttä, joka kietoo lukijansa lämpimän kehän sisään. Juuri tässä piilee mielestäni Janssonin uskomaton taito: kirjasta henkivä lohdullisuus tuo lämpöä jopa kalseaan marraskuuhun laimentamatta kuitenkaan teoksen orpoa, kaikessa yksinäisyydessäänkin kaunista ilmapiiriä. Alkutalven pimeässäkin on helppo uskoa, että kevät saapuu vielä. Kuten teoksiin löyhästi perustuvassa TV-sarjassa todetaan, ”Nu hade vintern kommit till Mumindalen – för annars kan det ju inte bli vår igen.”