Sumua

Harva pitää marraskuusta. On kylmää ja pimeää muttei kuitenkaan vielä talvi. On syksy, mutta ruska-aika on jo ohi. Kesä tuntuu kaukaiselta ja seuraavaan on vielä aikaa. Minusta marraskuu on kuitenkin kaunis. Pidän ensimmäisistä pakkasaamuista, kuurankukista ja sumusta, eritoten sumusta.  Se muistuttaa minua Skotlannista ja saa maiseman näyttämään kauniin utuiselta ja pehmeältä. Sumu tekee luonnosta jotenkin unenomaisen, epätarkan ja ääriviivattoman. Sumu on kaunista kaikissa muodoissaan, ohuina lauttoina veden yllä, auringossa kimaltavana varhaisina kesäaamuina, tiheänä huppuna marraskuisina päivinä syksyn ja talven rajamailla. Sumussa kiehtovaa on myös se, ettei sitä koskaan saa kiinni eikä sen sisälle pääse; sumu siirtyy aina kauemmas sateenkaaren tavoin, ja kun sen luo pääsee, sitä ei enää näe.

Kassiopeia

Joitakin päiviä sitten – siis ennen sumua, sateita ja pilviä – lämpötila putosi mukavan alas ja yöt olivat kirkkaat. Monen vuoden tauon jälkeen kaivoin kiikarin ja planisfäärin esiin ja vietin tunnin tai pari taivaalle tuijotellen. Sormia paleli ja niskaan sattui, mutta se ei haitannut. Kasvavan kuun kirkkaudesta huolimatta tähdet näkyivät melko hyvin, ja jouduin jälleen kerran toteamaan, että hyvin harva asia on kauniimpi kuin syksyinen tähtitaivas. Puutteellisten kuvaustaitojeni takia en yrittänytkään ottaa tähdistä kuvia vaan keskityin ihailemaan niitä sellaisenaan, hetkessä, jona ne näin.

Yritin paikantaa planisfäärin avulla Pohjantähteä ja uskon onnistuneeni siinä. Erotin Pienen karhun vinoneliöstä vain kaksi kirkkainta tähteä, mutta verrattuani niiden asemaa Isoon Karhuun ja Kassiopeiaan uskon erottaneeni myös Pohjantähden. Lisäksi huomasin ensi kertaa Kefeuksen, mistä olin iloisesti yllättynyt. Seuraavina kirkkaina öinä taidan tähyillä, josko erottaisin Andromedan tai Joutsenen. Olen edelleen sitä mieltä, että Ursan planisfääri on parasta, mitä yläasteen syventävän luonnontieteen tunneilta tarttui mukaani.

Orion on ollut suosikkitähtikuvioni pitkään, mutta mieleni taisi hiukan muuttua löydettyäni Kassiopeian viikonloppuna. Kassiopeian tähdet ovat kirkkaat, ja sen W:n tai M:n muotoinen kuvio on selkeästi erottuva. Tähdistö on niin lähellä zeniittiä, että sen katselusta seuraa väistämättä niskasärky, mutta toisaalta sijainti helpottaa kuvion löytämistä. Lisäksi minua kiehtoo Kassiopeian tarina – olen huomannut, että minulle kuvioihin liittyvät tarinat, symboliikka ja uskomukset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse kuviot. Jos jonakin päivänä (tai yönä) onnistun löytämään Andromedan, olen nähnyt koko Kefeuksen perheen taivaalle sidottuna.

Pahoittelen kuvan heikkoa laatua. Sameudesta huolimatta jotkin kuun pinnanmuodot erottuvat melko hyvin; ainakin Hiljaisuuden, Rauhallisuuden, Vaarojen, Hedelmällisyyden ja Höyryjen meret näkyvät kohtalaisen selvästi (jos siis olen oikein katsonut).

Näin syksyllä taivaankannen alapuolellakin on paljon kaunista nähtävää. Näin eilen ajellessani useita pellolle laskeutuneita laulujoutsenia – oletan niiden olleen laulujoutsenia, vaikken päässytkään kovin lähelle. Harmaudesta päätellen suuri osa linnuista oli vielä nuoria, vaikka joukossa oli myös muutama lumivalkea joutsen. Joutsenten näkeminen syksyisin herättää kahdenlaisia tuntemuksia; toisaalta niiden näkeminen ilahduttaa, toisaalta tietää niiden kokoontumisen pelloille ja niityille tarkoittavan, että ne ovat lähdössä pois. Eilenkin näkemäni linnut lähtivät aikansa pellolla levättyään jatkamaan matkaansa, sinne ne menivät, taivaalle ­ – vaikka tulevathan ne taas takaisin, kun aika on.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."

Tämä on ensimmäinen koskaan kirjoittamani blogiteksti, enkä kirjoita sitä Tolkienista. Se on huomionarvoista sikäli, että Tolkien on suosikkikirjailijani, on aina ollut. Mutta ei hänestä tänään sen enempää. Viime päivinä ajatuksissani ovat olleet erään toisen kirjailijan teokset.

Luin taannoin uudelleen Muumilaakson marraskuun, yhden kauneimmista koskaan lukemistani teoksista. Tove Jansson kuuluu mielestäni suurimpien suomalaisten taiteilijoiden ja tarinoitsijoiden joukkoon, ja erityisesti Muumilaakson marraskuu on minulle hyvin tärkeä kirja. Janssonista kirjoitettaessa olisi ehkä painotettava hänen laajaa kapasiteettiaan kuvataiteilijana ja taidemaalarina, mutta näistä asioista en osaa kirjoittaa. Ihailen hänen taiteellista työtään mutten osaa sanoa siitä mitään. Ehkä Jansson on kuin onkin ollut Muumilaakson vanki, ehkä muumit ovat vetäneet huomion pois hänen muusta tavattoman laajasta osaamisestaan. Myönnettävä on, että ne veivät myös minun huomioni.

 En muista juuri pitäneeni Muumilaakson marraskuusta pienenä: tarina oli mielestäni vaikeasti seurattava ja kummallinen, ja kun olin ensimmäisen kerran lukenut kirjan, oloni oli äärettömän haikea, ehkä jopa hiukan ahdistunut. Nyt, luettuani teoksen uudemman kerran, aloin pohtia, minkä tunteen kirja todellisuudessa herätti. Ehkä se ei sittenkään ollut haikeutta. Mietin jokunen päivä sitten pitkän tovin, millä sanalla voisin kuvata Muumilaakson marraskuuta. Surullinen, ehkä? Haikea, ahdistava tai yksinäinen? Ankea, harmaa, lohduton? Lohduton teos ei ainakaan ole, sillä niin tehokkaasti kuin se saakin lukijansa käpertymään kerälle pieneen koloon, siinä on samalla jotakin hyvin lohdullista. Aikani asiaa mietittyäni minusta alkoi tuntua, että kirjaa kuvaa oman lukukokemukseni pohjalta parhaiten sana orpo. Muumilaakson marraskuu on maailmassa yksin olemisen ilmentymä, joukko lähtemistä ja jäämistä koskevia kysymyksiä. Muumitalossa harmaata talvea viettävät vieraat ovat yhdessä ja silti hyvin yksin, ja jokainen heistä tuntee kadottaneensa tai kaipaavansa jotakin. Jopa Nuuskamuikkunen, yksinäisyyttä ja rauhaa tarvitseva vaeltaja, tuntee ikävää. Hän palaa Muumilaaksoon hukattuaan sinne viisi sadelauluaan varten tarvitsemaansa tahtia. Laaksoon tultuaan hän huomaa kaipaavansa muutakin kuin kadottamiaan tahteja.

Muumilaakson marraskuu ei ole orpoudestaan huolimatta lohduton kirja – itse asiassa se on hyvin lohdullinen, lämmittävä ja jollakin tavalla seesteinen. Muumilaakson seesteisyys on talven kynnyksellä erilaista kuin seikkailullisina kesäpäivinä; se on hidasta, tyyntä, toki hiukan haikeaakin seesteisyyttä, joka kietoo lukijansa lämpimän kehän sisään. Juuri tässä piilee mielestäni Janssonin uskomaton taito: kirjasta henkivä lohdullisuus tuo lämpöä jopa kalseaan marraskuuhun laimentamatta kuitenkaan teoksen orpoa, kaikessa yksinäisyydessäänkin kaunista ilmapiiriä. Alkutalven pimeässäkin on helppo uskoa, että kevät saapuu vielä. Kuten teoksiin löyhästi perustuvassa TV-sarjassa todetaan, ”Nu hade vintern kommit till Mumindalen – för annars kan det ju inte bli vår igen.”