Janssonista ja juhlaluennoista

Olin illalla kuuntelemassa viimeistä Tove Jansson 100 vuotta -juhlaluentosarjaan kuuluvaa esitystä. Luentoja on ollut aina keskiviikkoiltaisin pääkirjastolla kuudesta kahdeksaan, ja syksyn mittaan nämä parituntiset ovat muodostuneet viikon odotetuimmaksi hetkeksi. Kirjallisuustieteen opiskelijana olen nyt kolmen vuoden ajan saanut nauttia loistavista luennoista ja innostavista luennoitsijoista, mutta siitä huolimatta tämän syksyn Jansson-luennot pääsivät yllättämään kiinnostavuudellaan. Kaikki kunnia tästä ei kuitenkaan kuulu yksin luentosarjan järjestäjille ja upeille luennoitsijoille. Luentojen kiinnostavuuden, mietityttävyyden ja vaikuttavuuden takana on ennen kaikkea Tove Jansson itse.

Taidemaalari. Sarjakuvataiteilija. Pilapiirtäjä. Kuvittaja. Kirjailija. Rohkea oman tiensä kulkija.

Luentosarja antoi ja opetti paljon, mutta edelleenkään en aivan käsitä Janssonin taidon ja tuotannon laajuutta. Miten kukaan on pystynyt tuohon kaikkeen, osannut tuon kaiken? Jansson itse kenties halusi tulla nähdyksi ja muistetuksi ennen kaikkea taidemaalarina, mutta hänen taitojensa tästä puolesta en osaa sanoa mitään – taiteellisen ymmärryksen puutteessa osani on vain katsella ja ihailla. Kirjallista tuotantoa kenties osaisinkin kommentoida jollakin tavalla mutta nyt en halua analysoida. Tällä hetkellä haluan olla lukija, en kirjallisuudenopiskelija.

Janssonin kirjallisessa tuotannossa minua hämmästyttää ehkä kaikkein eniten kielen vähäeleisyys. Olen lukenut Janssonia etupäässä suomeksi, hiukan myös ruotsiksi, ja molemmilla kielillä lukiessani olen ihmetellyt, miten sanomalla niin vähän voi sanoa niin paljon. Lauseet ovat tiiviitä, kieli yksinkertaista, asiat, joista kirjoitetaan, suuria. Janssonin kieli ei kikkaile tai kiemurtele, se sanoo asiansa ja silti aina hiukan enemmän. Viimeisen juhlaluennon innoittamana voisin napata luettavakseni jonkin Janssonin teoksista ja vaikuttua. Taas.

Jestas, mikä nainen.